Varmaan jokainen liikkuja tai urheilija on jossain elämänsä vaiheessa ollut tilanteessa, jossa treenaamiseen on tullut pakkotaukoa joko esimerkiksi sairastumisen tai sitten loukkaantumisten vuoksi. Loukkaantumiset vaikuttavatkin lähes aina omaan treeniin jollain tapaa ja toki vammasta sekä liikuntalajista riippuen oma harjoittelu saattaa kokea radikaalejakin muutoksia. Kun tällaisen tilanteen kohtaa, että syystä tai toisesta se oma hyvä treenibuugie katkeaa pidemmäksikin ajaksi tulee todella testatattua omaa kärsivällisyyttä, panosta, tahtoa ja halua.
Tiedän mistä puhun, koska olen oman liikunta- ja urheilijaurani aikana kärsinyt jos jonkinlaisista vammoista ja loukkaantumisista, joista viisi on ollut vakavampia ja pidempää poissaoloa lajiharjoittelusta vaatineita vammoja/sairastumisia. Leikkauspöydällä olen maannut neljä kertaa, kerran olen toipunut sydänlihastulehduksesta ja ylikunnosta ja nyt viimeisimpänä kuntouttanut olkapääni sijoiltaanmenon ja rustorenkaan repeämän jälkeen. Mukaan on mahtunut myös pienempiä vammoja mm. nivelsiteiden venähdyksiä ja rasitusmurtumia. Niinhän sitä sanotaan, että urheilija ei tervettä päivää näe..
Jokainen loukkaantuminen, vamma ja sairastuminen on kuitenkin johtanut samaan tilanteeseen: treenaamiseen on tullut taukoa, harjoittelu muuttui kertaheitolla erilaiseksi ja pääkoppa on saanut kokea myllerrystä ja tunnekuohuja enemmän kuin soisi. Suurin haaste loukkaantumisten parissa on omasta mielestäni mentaalipuolella eli miten pääkoppa pysyy mukana ja kuinka loukkaantumiseen suhtautuu. Kroppaa pystytään lähes aina korjailemaan ja fyysisistä vammoista on mahdollista toipua, mutta suuressa osassa toipumisessa ja kuntoutumisessa on omalla tahdolla, panoksella ja halulla suurin merkitys. Polvista, olkapäistä ym. voidaan korjata rikkinäiset osat leikkauspöydällä ja lääkäri voi antaa pakkolepoa ylikunnon uhreille, mutta lopputulos ja liikunnan, harrastusten ja urheilun pariin paluussa omalla tekemisellä ja suhtautumisella loukkaantumiseen ja vamman kuntoutukseen on suurin merkitys.
Loukkaantumiset antavat uutta perspektiiviä elämään, liikkumiseen ja urheilemiseen.
Omat loukkaantumiseni eivät ole koskaan olleet itselleni mitään pikku juttuja eikä varmaan kukaan vain kohauta olkapäitään ja totea että voivoi, jos sattuu isompi vahinko. Loukkaantuessa v*tuttaa ja tuntuu, että maailma kaatuu päälle. Silloin sitä ei osaa nähdä millään tavalla mahdollisuutena, vaan ainoastaan hidasteena ja stoppina omalle kehitykselle ja tekemiselle, pakkolepona siitä mistä nauttii ehkä eniten. Kuitenkin useammasta vammasta ja loukkaantumisesta kuntoutuneena ja jälkiviisaana voisin melkein sanoa, että jokainen loukkaantuminen on opettanut itselleni jotakin ja samalla antanut uutta perspektiiviä elämään, liikkumiseen ja urheilemiseen. Jokainen loukkaantuminen on myös tuonut sen näkökulman, että niin kauan kuin voin ja kykenen liikkumaan ja urheilemaan, haluan sitä tehdä. Haluan pitää kehoni toimivana ja kohdella sitä paremmin kaikkien mahdollisuuksien rajoissa.
Loukkaantumisesta, vakavammasta vammasta tai sairastumisesta esimerkiksi ylikunnosta toipuminen on useimmiten pitkä ja vaativampi prosessi, mutta se tie voi olla hyvinkin kasvattava ja opettava. Loukkaantuneena joudut keskittymään kuntoutusprosessiin ja usein tämä luo myös mahdollisuuden tutustua erilaisiin harjoittelutapohin, jotka voivat poiketa perinteisestä omasta harjoitelustasi tai lajille tyypillisestä harjoittelusta. Myös se kannattaa muistaa, että vaikka joku osa kehosta olisikin hetkellisesti poissa pelistä ei se estä muiden kehonosien harjoittelua, vaan voi jopa antaa mahdollisuuden kehittää omia heikkouksia. Ylikunnosta toipuminen usein pakottaa hylkäämään kovemman treenaamisen ja sen sijaan huomio keskittyy matalatehoiseen harjoitteluun, jolla on hyvinkin mahdollista rakentaa hyvää ja tukevaa pohjaa tulevaa ajatellen. Loukkaantumisten keskellä tärkeässä roolissa on siis oma suhtautuminen.
Pidemmän kuntoutus- ja toipumisprosessin ja miksei myös lyhyempien aikana ehtii tulla niitä kuuluisia ylä- ja alamäkiä. Joskus hommat rullaa hyvin eteenpäin ja toipuminen tuntuu ottavan isoja harppauksia, huomaat vahvistuvasi ja kipukaan ei enää rajoita tekemistä tai arkea. Tällöin kannattaa kuitenkin muistaa pitää järki mukana, eikä hyppiä innostuneiden tunteiden ja fiilisten sokaisemana liian suurin harppauksin eteenpäin. Pudotus on suuri, jos unohtaa miksi ja mitä on oikeasti tekemässä, siis nimenomaan se henkinen pudotus, jos kehitys yllättäen tyssääkin tai kohtaat vastoinkäymisiä.
Suosittelen kunnioittamaan kehoa ja sen antamia merkkejä. Aina loukkaantumisiin ei pysty omalla tekemisellään vaikuttamaan, mutta esimerkiksi liiallinen rasitus keholle, kehonhuollon ja levon laiminlyöminen ja mm. alkulämmittelyn puutteellisuus lisäävät loukkaantumisriskiä. Keho kyllä antaa merkkejä, joita on syytä tarkkailla välttääksesi ikävät pidemmät treenitauot. Loukkaantuminen tai sairastuminen tuntuu tapahtumahetkellä todella synkältä, mutta asioilla on aina kääntöpuolensa ja omilla ajatuksilla on todella mahdollisuus vaikuttaa siihen, millainen prosessi sinulla on näin tapahtuessa edessäsi.
Tämä kirjoitus sai innoituksensa ja inspiraationsa omasta tämänhetkisestä kuntoutusprosessistani. Pohjaa on rakennettu ja vahvistettu olkapääni sijoiltaanmenon jälkeen aina kesän lopusta asti ja prosessi jatkuu yhä edelleen. Kuitenkin huomaan, että olen selvästi tehnyt asioita oikein ja nyt pitää vielä oppia luottamaan, että käsi kestää, mutta kuitenkin pitää harkintakyky mukana siinä millaisia liikkeitä teen. Lauantaina kokeilin Crossfitistä tuttua Muscle Up liikettä ensimmäisen kerran sitten viime kesän ja ilokseni kykenin liikkeen suorittamaan ja lisäksi niitä tuli kolme putkeen! Melkein itku siinä pääsi ja taas todiste myös itselleni siitä, että eteenpäin mennään askel ja liike kerrallaan.
