Joskus mietin omia tavoitteitani, unelmiani, haaveitani ja siis yleisesti suuntaa elämälleni. Jos nyt pyörittelen mielessäni näitä asiota ja missä haluaisin nähdä itseni esimerkiksi vuoden, kahden vuoden tai viiden vuoden päästä niin rehellisesti, tällä hetkellä en todellakaan osaa sanoa…
Mulla on elämässä ja arjessa asioita, joita kohtaan koen paloa ja intohimoa tällä hetkellä: crossfit, työni fysioterapeuttina, valmennus, muiden auttaminen, itsensä kehittäminen, hyvinvointi, liikunta ja terveysjutut ja sitä kautta tää vapaaehtoinen ja harrastusmuotoinen somehommailu sekä bloggailu. Samaan aikaan mä kuitenkin mietin, että onko nää sellaisia asioita, jotka toisivat sitä paloa ja innostusta mun elämään myös myöhemmin. Näänkö mä itseni tekemässä näitä asioita myös tulevaisuudessa niin, että mun kannattaisi nyt todella satsata joihinkin näistä asioista ja osa-alueista enemmän aikaa, panostaa ja tosissaan yrittää. Vai onko niin, että mun kannattaisikin kenties miettiä jotain ihan muuta. Poistua hetkeksi tästä omasta kuplastani ja jotenkin tarkastella syvemmin, mitä mä oikeasti haluan. Ajoittain pysähdyn ja mietin olenko sokaistunut omille todellisille tarpeilleni, toiveilleni ja haluilleni, koska näen ympärilläni niin paljon erinäisiä asioita toteutuvan ja vertaan itseäni ja omaa toimintaani niihin joskus täysin tahtomattanikin. Siis muiden tekemisiin, saavutuksiin, haluihin ja tarpeisiin.
Mä oon tosi paljon sellainen persoona, että innostun asioista nollasta sataan hetkessä. Olen myös huomannut että innostun hetkellisesti asioista, saan ajatuksen lähteä toteuttamaan jotain ja vähän ajan päästä tai matkan varrella huomaankin, ettei se ollutkaan mun juttu ja mua varten. Annan muutaman esimerkin: 2 vuotta sitten kävin pääsykokeissa jyväskylän yliopistolla pyrkimyksenä päästä terveystieteiden maisteriohjelmaan opiskelemaan fysioterapian tutkimuspuolelle. Parista pisteestä jäi kiinni ja ajattelin että haen seuraavana vuonna, mutta hainko, no en. Ei se enää tuntunutkaan siltä, että sitä haluaisin. Olen myös miettinyt muita koulutuksia ja esim työmahdollisuuksia, mutta lopulta hylännyt nekin. Uskon että näillä kaikilla on ollut tarkoituksensa. Jos mulla noin nopeasti mieli muuttuu etten edes ajattele asiaa enää sellaisena että ne kiinnostaisivat, niin en usko että ne oikeasti olisivat lopulta olleet asioita mua varten.
Olen haastanut ajoittain itseäni niin, että kun saan jonkin idean niin sen sijaan, että pyrkisin toteuttamaan ideaa heti laitankin sen viikoksi tai pariksi sivuun odottamaan ja katson kiinnostaako se sitten enää. Tämä on hieman jeesannut karsimaan ja erottelemaan valheelliset tarpeeni todellisista tarpeistani ja visioistani, mutta ei ole auttanut löytämään vastausta siihen, että missä haluaisin kenties olla vuoden, parin tai viiden päästä. Tämä ahdistaa joskus, koska tuntuu että tuhlaan omaa aikaani kulkiessani eteenpäin etanan tahdilla muiden juostessa gebardin vauhdilla ohi ja maaliin.
Joskus mietin, että miksi hitossa oon tällainen tuuliviiri. Ois kiva löytää selkeä tarkoitus omalle elämälle ja lähinnä jokin suunta omalle tulevaisuudelle. Tällä hetkellä koen paineita siitä, että mulla ei oikeasti ole sellaista selvää tavoitetta, visiota tai suuntaa mitä kohti pyrkiä. Tavallaan tunnen olevani hieman hukassa. Ympärillä ystävät ja tuttavat hankkivat omia asuntoja, menevät naimisiin ja saavat perheenlisäystä. Osa toteuttaa todella kovaa omia juttujaan ja heillä vaikuttaisi olevan selvä visio ja suunta. Samaan aikaan itse olen hukassa omieni kanssa. Mitä mä haluan elämältäni?? Onko tää nyt sitten sitä kuuluisaa kolmen_kympin_kriisiä?
Samaan aikaan kuitenkin huokaisen ja ajattelen; mä oon valmistunut ammattikorkeakoulusta fysioterapeutiksi 22 vuotiaana ja olen vakivirassa oman alani hommissa. Muutenkin elämän peruspilarit ovat tällä hetkellä enemmän kuin paremmin hanskassa ja olen löytänyt hyvät tavat tukea omaa hyvinvointiani ja treenaamista, annan aikaa ja arvostusta parisuhteelle ja olen muutenkin saavuttanut jo tähän ikään sellaisia asioita, joista moni haaveilee. Mulla on asiat oikeasti ihan helevetin hyvin kun oikeasti pysähdyn ja mietin näitä asioita. Samaan aikaan on tavallaan niin hiton tyhjä olo, siis just tässä hetkessä. Nyt ei ole sitä selvää päämäärää mitä kohti itseäni tietoisesti kuljettaisin. Vaikka eihän kaikki mun aiemmatkaan elämäntapahtumat kovin suunniteltuja ole olleet. Tietyt asiat toki, mutta suurimmat onnistumiset ja etenemiset on tullut otettua nimenomaan rohkeudella ja joskus todella tietämättömänä siitä, että mistähän sitä itsensä löytää.
Samaan aikaan kuitenkin huokaisen ja ajattelen; mä oon valmistunut ammattikorkeakoulusta fysioterapeutiksi 22 vuotiaana ja olen vakivirassa oman alani hommissa. Muutenkin elämän peruspilarit ovat tällä hetkellä enemmän kuin paremmin hanskassa ja olen löytänyt hyvät tavat tukea omaa hyvinvointiani ja treenaamista, annan aikaa ja arvostusta parisuhteelle ja olen muutenkin saavuttanut jo tähän ikään sellaisia asioita, joista moni haaveilee. Mulla on asiat oikeasti ihan helevetin hyvin kun oikeasti pysähdyn ja mietin näitä asioita. Samaan aikaan on tavallaan niin hiton tyhjä olo, siis just tässä hetkessä. Nyt ei ole sitä selvää päämäärää mitä kohti itseäni tietoisesti kuljettaisin. Vaikka eihän kaikki mun aiemmatkaan elämäntapahtumat kovin suunniteltuja ole olleet. Tietyt asiat toki, mutta suurimmat onnistumiset ja etenemiset on tullut otettua nimenomaan rohkeudella ja joskus todella tietämättömänä siitä, että mistähän sitä itsensä löytää.
Pohdin: pyrkiikö tässä nyt jollain tavalla viimein esille ne todelliset tarpeeni, kun olen hetkeksi saanut itseni näin pysähtymään ja rauhoittumaan? Kun ei olekaan tarve suorittaa ja voi itsekkäästi keskittyä ihan vain itseensä. Alkuun sekavina fiiliksinä, mutta odottaisiko jossain vaiheessa prosessin läpikäynnin jälkeen selvempi tuleva ja selvemmät ajatukset. Kenties. Toivon niin. Ainakin mulla on kovasti haluja kohdata kaikki nämä tunteet ja asiat. Keskustella itseni kanssa. Antaa itselleni ja ajatuksilleni sekä tuntemuksilleni täysi huomio, kuten suosittelen ja kehotan myös muita tekemään. On helppo neuvoa ja auttaa muita, mutta olisikohan niin, että kaiken keskellä olen ehkä unohtanut jollain tapaa itseni. Ehkäpä nyt olisi aika olla aidosti läsnä, kuunteleva ja salliva ihan vain itselleni. Nyt kun kaikki ylimääräinen syksyllä aloitettu on saatu lopulta kunnialla maaliin ja sitä aikaa olisi tarjolla.
Olen onnellinen. Olen oikeastaan todella onnellinen ja mulla on elämässäni asiat hyvin. Olen kuitenkin aina ollut sellainen ihminen, jolla on jokin asia mitä kohti pyrkiä, vaikka asiat eivät aina selkeitä olisikaan ja joskus elämä tapahtuu. Kuitenkin näkisin, että jokin selvempi tavoite ja sen oman jutun löytyminen, mihin uhraisin mielellään aikaani ilman huonoa omaatuntoa auttaisi näihin fiiliksiin ja toisi rauhaa mielelle. Tällä hetkellä koen, että multa puuttuu se jokin. Se jokin suunta tai isompi tavoite jota kohti puskea. Suunta, johon haluan pyrkiä. Heräsin ajattelemaan näitä asioita myös siksi, että aina kun panostaa johonkin, on se jostain toisesta asiasta pois. Siksi haluaisin löytää selkeämmin suunnan ja asiat joihin panostaa, jotta en tuhlaa aikaani sellaiseen mikä ei olekaan mua varten.
Tämmöisiä ajatuksia heräsi viime viikolla allekirjoittaneen mielessä. Ajatuksien jälkeen annoin tunteiden tulla. Kuulostelin fiiliksiäni ja päätin tarttua niihin. Ajattelin, että ehkä tämä on taas sellainen herättelevä hetki, johon on syytä käyttää tietoisesti enemmän aikaa ja tutkiskella ja mutustella asiaa ja omia fiiliksiä tarkemmin. Millaisia tunteita nämä ajatukset herättävä, miltä ne tuntuvat kehossani ja millaisia fiiliksiä haluaisin kokea enemmän. Näillä ajatuksilla ja tästä hetkestä lähdetään taas rakentamaan omaa elämää ja samalla jaan vinkkejä ja ymmärryksiä kanssakulkijoille oppimani kautta. Tässä sen huomaa taas, elämä on alati muuttuvaa ja toisaalta juuri se tekee tästä niin hienoa. <3
