“Olen jo saanut päivän treenit tehtyä, mutta päätän vielä kokeilla, miltä tempaaminen tänään tuntuu. Otan tangon telineestä ja kokeilen ensin pelkästään sillä tehdä muutamia toistoja ja hakea oikeaa liikerataa. Aistin, että olkapää tuntuu hyvältä, kroppa virkeältä ja liikkeen tekeminen hyvältä. Innostun kun pääsen tangon alle kyykkyy ilman pienintäkään tuntemusta viime kesänä sijoiltaan menneessä olkapäässä ja asentokin tuntuu alhaalla syväkyykyssä hyvältä tangon levätessä suorilla käsillä pääni päällä. Lisään tankoon painoja ja teen taas pari toistoa. Hyvältä tuntuu. Lisään painoja tasaiseen tahtiin ja teen aina muutamia toistoja samalla painolla. Hitsi että muuten tuntuukin hyvältä ja varmalta.”
Olin jo aivan unohtanut miltä kyykkyyn tempaaminen ja ylipäänsä tempaaminen yli 30 kilolla tuntuukaan. Raakatempauksia olen kyennyt tekemään jo hetken keskiraskailla painoilla, mutta kyykkyyn asti en ole päässyt ilman kiputuntemuksia olkapäässä, joten olen jättänyt kyseisen liikkeen suosiolla sivuun treeneistäni. En ole halunnut aiheuttaa turhaa vahinkoa ja väkisin tehdä liikkeitä, joihin kroppani ei vielä ole valmis ja kykenevä. Tänään kuitenkin tuntui yllättävänkin hyvältä. Jatkoin painojen lastaamista tankoon ja toistuvasti pienten lisäysten ja onnistuneiden lattialta pään päälle tempaistujen toistojen myötä itsevarmuuteni kasvoi. Onnistuin lopulta tempaamaan lattialta ylös suorille käsille edellisen tempausmaksimini, jonka olin onnistunut tekemään ennen olkapään sijoiltaanmenoa ja tämän kuntoutusprosessin aloitusta. Mitä hittoa, ajattelin… Tänään isoin voitto ei ollut se, että nostin ylös saman painon kuin vuosi sitten ehjällä kropalla ja kädellä vaan se, että kykenin vihdoin tekemään kyseisen liikkeen ja sain harteiltani pois niin suuren apinan kuin tässä hetkessä vain olla voi.
Kahden viikon päästä tästä hetkestä kisataan Savonlinnasssa Sawottassa, jonne lunastin kisapaikkani maaliskuun lopussa lipunmyynnin auettua. Tuolloin maaliskuun lopussa tempauksen tekeminen ja samoin valakyykky oli haave vain, mutta samalla tiesin, että 2,5 kuukaudessa on mahdollisuus saada aikaan vaikka ja mitä. Olin sen jo ehtinyt todistaa itselleni aiemmin. Päätin luottaa siihen, että pystyn tempaamaan ennen kisoja tai viimeistään kisoissa, jos siihen tarve tulee. Ajoittain epäilin itseäni ja mielessä kävi kisapaikan myyminen, sekä luovuttaminen kisaamisen suhteen tänä vuonna. Tänään kuitenkin näytin itselleni, että se todella oli mahdollista eikä ainoastaan pelkkää hyvää uskoa ja toiveajattelua. Mä todella aijon kisata kesäkuun toisella viikolla Savonlinnassa.
Oli kyse minkälaisesta prosessista tahansa, sen eteen pitää tehdä töitä. Ainakaan itse en usko siihen, että asiat vain tapahtuvat. En usko, että olisin tänään saanut tehtyä onnistuneen tempauksen raskaammilla painoilla ilman kipuja olkapäässä, jos en olisi uhrannut useita tunteja kuntoutukselle ja omatoimiselle harjoittelulle tässä kuluneen vuoden aikana. Tai muutenkaan saanut kehitystä aikaan ja kyennyt tekemään liikkeitä, joista olen crossfitin parissa vain haaveillut. Etenkin vammojen ja loukkaantumisten jälkeen, joudutaan usein lähtemään liikkeelle ihan perusteista: haetaan oikeaa liikerataa ja liikelaajuutta ja aktivoidaan oikeita lihaksia oikeaan aikaan ja oikealla tavalla. Tyhmä ja uhkarohkea ei saa eikä edes kannata olla.
Pitää malttaa harjoitella niitä tylsältä ja joskus turhiltakin tuntuvia juttuja, koska ne luovat pohjaa sille, että pääset vielä jonain päivänä takaisin siihen missä olit ja jopa pidemmälle. Loukkaantuminen ja vammat eivät aina tarkoita sitä, että peli on menetetty. Ainakin itse olen omien useiden loukkaantumisten ja leikkauspöydällä vietettyjen korjausten jälkeen oppinut sen, että iso osa kuntoutumisesta on omasta tahdosta kiinni. Pitää löytää sekä tahtoa että aikaa sille, että rakennat itsestäsi taas ehjän ja kehostasi toimivan. Joskus loukkaantumiset mahdollistavat myös sen, että kykenet satsaamaan enemmän johonkin toiseen asiaan tai sitten se pakottaa rakentamaan perustan uudestaan kuntoon, jonka myötä kykenee tekemään taas uusia juttuja.
Omalla kohdallani tämä olkapäävamma on ollut vain pieni hidaste. En harmittele enää sitä, että käsi meni rikki enkä pystynyt 6 kuukauteen treenaamaan crossfittia, koska tämä kuntoutusprosessi on oikeasti antanut mulle paljon uutta tietoa omasta kehosta ja opettanut myös kuuntelemaan sitä. Tämä prosessi on opettanut itselleni kärsivällisyyttä ja sitä, ettei aina tarvitse tehdä täysiä tai joka päivä ylittää itseään. Joukossa voi olla ja varmasti aina on (niin myös mulla) niitä huonojakin päiviä, jolloin uskoa siihen prosessiin koetellaan ja tekisi mieli heittää hanskat naulaan, mutta juuri tuolloin mitataan sitä henkistä kanttia ja omaa mieltä. Mitä sä todella haluat ja mikä on sulle tärkeää. Mulle tässä prosessissa tärkeintä on ollut saada olkapää kuntoon ja toimivaksi. Sellaiseksi, että pystyisin taas harrastamaan crossfittia kunnolla ja muutenkin elää normaalia elämää. En halua, että kehoni rajoittaa tekemisiäni ja haaveitani, tai oikeastaan en halua että huonolla kuntouttamisella ja lyömällä hanskat tiskiin teen itselleni karhunpalveluksen tulevaisuuteni kannalta. Haluan tehdä töitä ja saavuttaa asioita niin harrastuksissani, töissäni kuin perheenkin osalta. Haluan, että kehoni on toimiva ja että loukkaantumiset eivät vie multa pois niitä haaveita, jotka edelleen sisälläni kytevät.
Tällä kertaa loukkaantumisesta kuntoutumiseni on ollut täysin erilaista kuin aiemmin loukkaantuessani. Tällä kertaa otin olkapääni kuntouttamisesta itselleni täyden vastuun, koska koin että aiemmat vammani sekä toki isossa roolissa itsekin fysioterapeuttina toimiessani tiesin kyllä mitä mun pitää tehdä, jotta saan itseni taas kuntoon. Loppupeleissä suurin asia tämän vamman kuntouttamisessa on kuitenkin ollut siinä, että olen malttanut ja luottanut. En ole halunnut kiirehtiä, koska olen sivusta joskus seurannut ja nähnyt miten liian nopeasti eteneminen voikin lopulta jarruttaa parantumista. Joskus se on haastavaa ja voi olla vaikeaa nähdä itsensä puolen vuoden tai vuoden päässä, jos jokin paikka on tosi rikki ja joutuu palaamaan alkutekijöihin. Pitää tehdä töitä, olla järkevä, uskaltaa huilata ja antaa kropalle aikaa. Pitää uskaltaa luottaa prosessiin ja edetä askel kerrallaan. Usko mua, se todella kannattaa! Mikään ei nimittäin vie pois multa niitä fiiliksiä, jotka olen saanut kokea onnistuessani tekemään tämän prosessin aikana jotain sellaista, mitä en aiemmin uskonut pystyväni.