Moni meistä viettää paljon aikaa tavoitellen omaa unelmavartaloaan ja hakee hyväksyntää ja kehuja ulkopuolelta sillä, millaisia muutoksia saamme aikaan itsessämme ulkoisesti. Monesti ulkosyntyiset tavoitteet myös ohjaavat tekemisiämme. Kenties haluaisit jonakin päivänä katsoa itseäsi peiliin ja todeta, että hitto mä muuten näytän hyvältä! Mutta tuleeko tällaista hetkeä oikeastaan koskaan, vai löydätkö itsestäsi aina vain jotakin uutta kehitettävää ja muokattavaa? Ohjaako tekemisiäsi ja päätöksiäsi se miltä näytät vai se miltä kehossasi tuntuu?
Muistan kun mua puraisi salikärpänen siinä 20 ikävuoden tienoilla. Olin lopettanut futiksen pelaamisen koulun ja töiden takia, mutta futiksen jättämä liikuntatyhjiö oli korvattava jollakin, jotta pysyisin edes jollain tavalla kunnossa enkä muuttuisi aivan sohvaperunaksi. Aluksi salilla käyminen oli aivan tuskaista, koska en kokenut yksin treenaamisen olevan oma juttuni. Pikkuhiljaa sekin homma alkoi kuitenkin sujumaan ja löysin itseni treenaamasta 5-7 kertaa viikossa salilta. Oli huippua huomata miten aloittelijana voimatasot kehittyivät ja etenkin, miten hauis kasvoi ja rasvaa suli. Ravasin usein vaa’alla ja pian ostin myös ensimmäisen nettitreeniohjelman, jota aloin toteuttamaan. Tuolloin en oikeastaan tiennyt salitreenaamisesta tai ravinnosta juuri mitään. Useamman vuoden ajan omaa tekemistäni ohjasi vahvasti oma peilikuvani ja se miltä näytin. Nappasin monesti kotona jenkkakahvoista kiinni ja ylimääräisistä vatsamakkaroista ja mietin, että miten hitossa saisin nämä sulamaan. Joskus peiliin katsominen ällötti ja itketti. Määritin itseni viikkojeni sisältämien treenikertojen, salilla vietettyjen minuuttien, kehoni mittojen sekä vaakalukeman mukaan, niinkuin varmasti moni muukin on joskus erehtynyt elämässään tekemään. Se ei ollut tervettä ja tavallaan ymmärsin sen myös koko ajan tehdessäni. Ajoittain oli ihan hiton hyvä olo ja oli ylpeä itsestäni ja saavutuksistani muun muassa vaakalukemien osalta, mutta samalla himosin koko ajan enemmän, enkä oikeastaan missään vaiheessa ollut kunnolla sinut itseni kanssa. En ymmärtänyt kunnolla, että olin oikeasti saanut hyviä tuloksia aikaan ja olisi pitänyt olla ylpeä itsestäni. En myöskään mielestäni näyttänyt hyvältä, eikä oikeastaan todellakaan tuntunut hyvältä suurimpana osana ajasta…
On surullista, miten sitä joskus sokaistuu itselleen ja omille ajatuksilleen. Voi kun olisin voinut nyt useamman vuoden myöhemmin olla taputtamassa tuota parikymppistä minääni olkapäälle ja kertoa, että keskittyisit mieluummin siihen miltä tuntuu kuin miltä näyttää. Itse rämmin omasta pikku ulkonäkökeskeisestä treenimaailmastani ylös pikkuhiljaa crossfitin avulla. Sen aloitus oli omassa elämässäni yksi käänteen tekevä paikka siinä määrin, että ulkonäön sijaan keskityin itse suoritukseen ja fyysisten ominaisuuksieni kehittämiseen. Uskalsin syödä kunnolla ja enemmän ja ainainen vaa’alla ravaaminen loppui. Pikkuhiljaa opin myös keskittymään sellaisiin asioihin, jotka saivat mut todella voimaan paremmin. Samalla toki myös kasvoin ja aikuistuin ja ehkä myös hieman viisastuin.
Tässä nyt yhä aktiivisesti liikkuvana nuorena naisena voisin sanoa ainakin omalla kohdallani, että mitä vähemmän olen keskittynyt itse ulkonäöllisiin seikkoihin, vyötärönmittoihin ja vaakalukemiin, sitä onnellisempi olen ollut. En ole heittänyt hanskoja tiskiin ja kyllähän se oman ulkomuodon muokkaaminen edelleen jollain tasolla motivoi, mutta se ei ole se mikä ajaa eteenpäin tai minkä vuoksi asioita tekisin. Haluan, että kehoni voi hyvin. Että mulla on energinen olo, jotta jaksan treenata ja tehdä töitä, jotta jaksan olla ja elää sekä tavoitella unelmiani. Olen huomannut, että kun haluaa voida paremmin sitä kiinnittää enemmän huomiota siihen, mitä syö ja kuinka liikkuu. Tämä taas johtaa useimmiten väistämättä siihen, että sulla on parempi fiilis niin kropassa kuin mielessä. Ja kappas vaan, lopulta myös huomaat, että hitto mähän myös näytän hyvältä! Hyvä olo kropassa ja mielessä tuntuu ja näkyy myös ulospäin!
