Toimintakyvyn menetys. Liikuntakyvyn menetys. Muistisairaus. Elämää pikkuhiljaa nakertavat sairaudet. Onnettomuudet. Väsyneet ihmiset. Kuolema. Näihin ei totu, vaikka niitä näkee päivittäin.
Muistan, kun ekaa kertaa vastavalmistuneena fysioterapeuttina sain tiedon kuntoutettavani kuolemasta. Se pysäytti ja se itketti. Vaikka kyse oli jostain sellaisesta, mihin en voinut vaikuttaa ja henkilöä en ollut tuntenut viikkoa kauempaa, kuoleman kuuleminen pysäytti. Kyseisellä henkilöllä oli varmasti omaisia, jotka jäisivät kaipaamaan. Mietin omia läheisiäni ja ihmisiä, joiden menettämistä tulevaisuudessa joudun väistämättä itsekin suremaan. Me kaikki lähdemme täältä jonain päivänä, mutta se miten ja milloin se tapahtuu, on jokaisen kohdalla melkolailla arvaamatonta eikä siihen aina pysty varautumaan.
Ne hetket kun näkee hoitokodin pihassa lipun puolitangossa, ryhmäkodissa pöydällä valokuvan ja kynttilän tai kun puhelimeen tulee tieto kuntoutujan menehtymisestä. Edelleen se pysäyttää, mutta ei välttämättä enää itketä. Joskus mietin ja pelkään, onko musta tullut tunteeton, kun kuolema ei enää itketä. Toisaalta se ei kuitenkaan tarkoita, ettei se kosketa. Se on laittanut arvostamaan elämää ja omaa arkea ihan uudella tavalla. Opettanut näkemään ja kokemaan, uskaltamaan ja yrittämään niin kauan kuin siihen on mahdollisuus.
On pysäyttävää kohdata ihmisiä, joiden elämä on muuttunut kertaheitolla esimerkiksi liukkaalla pihalla kaatumisen seurauksena. Yksi pään lyönti voi johtaa aivovammaan ja näin ollen pysyviin muutoksiin kaikin puolin, toki vamman laajuudestakin riippuen. Äsken terve ja nyt vammautunut, täysin muiden avun armoilla.
Etenevät sairaudet. Muistisairaudet. Ihminen muuttuu sairauden mukana, joskus hitaammin ja joskus niin yllättävän nopeasti. Se kun ihminen ei enää tunnista läheisiään, ei kykene kommunikoimaan, muuttuu kenties ärtyneemmäksi tai kun liikkuminen muuttuu pikkuhiljaa haastavammaksi. Kun ihminen kysyy, että missä on hänen 20-vuotta sitten kuollut miehensä, jää miettimään, että onko parempi kertoa totuus, vai mennä ihmisen omien tarinoiden ja uskomusten varassa, koska hän ei todella muista ja seuraavana hetkenä saattaa kysyä samaa asiaa uudestaan.
Kuolemaa ja sairaita ihmisiä lähes päivittäin kohdatessa, muistan todellakin olla kiitollinen päivittäin siitä, että oma keho on toimiva ja hyvinvoiva. Se ei nimittäin ole aina itsestään selvyys ja siksi olen vahvasti sitä mieltä, että jos ja kun omaan terveyteensä ja kehon tomintaan voi omilla valinnoillaan vaikuttaa niin pyrin tekemään valintoja, jotka oikeasti näyttävät kiitollisuuteni tätä asiaa kohtaan. Joskus asioita myös kannattaa miettiä hieman kauaskantoisemmin, vaikka kukaan meistä ei tarkalleen tiedäkään missä on huomenna ja mitä asioita elämä heittää eteen.
Sairaiden kanssa työskenteleminen on opettanut myötätuntoa ja empatiaa. Se on opettanut kuuntelemaan ja ymmärtämään. Ja vaikka voisi uskoa, että sairauksien, onnettomuuksien synnyttämien vammojen ja kuoleman kanssa tekemisissä ollessa olisi helppo synkistyä ja katkeroitua, musta tuntuu, että se on tehnyt itselleni toisin. Se on opettanut, että niin kauan kuin kykenee tekemään jotain itsensä ja läheistensä ja muiden ihmisten hyväksi se kannattaa tehdä. Muille kannattaa näyttää että välittää ja itsestään todellakin pitää myös välittää!
Negatiiviset tunteet ja ajatukset synnyttävät ja levittävät ympärille negatiivisuutta. Positiivisempi mieli ja ajatukset tarjoavat enemmän mahdollisuuksia ja saavat näkemään elämän ja sen tarjoamat haasteet valoisammin mielin, vaikka kaikki ei aina olisikaan niin valoisaa ja hehkuvaa. Miksi kuitenkaan pelätä ja murehtia asioita etukäteen, jos just nyt asiat on omalla kohdalla hyvin. Mä mieluummin elän, teen ja nautin asioista, jotka tuovat mulle hyvän fiiliksen, joskus myös epävarmojen asioiden kohdalla. Haluan, että kun oma aikani koittaa en kadu mitään. Tai jos joku veis mun muistin ja minuuden, muut vois ajatella, että ainakin se ehti elää ja kokea.