Nyt tulee mieltä tyhjentävää ajatuksenvirtaa lomaparatiisin keskeltä tähän sunnuntai-iltaan. Tässä ei ehkä ole päätä eikä häntää, tai sen kummempaa juonta, mutta nyt mä päästän ulos sen mitä ajatuksia mulla on tässä loman aikana herännyt mm. suorittamiseen, innostukseen ja haluamiseen liittyen. Ehkä saat tästä jotain irti, ehkä et. Ainakin mä saan pääni tyhjäksi ja arkeen palatessani noin viikon päästä muistan nämä ajatukset, enkä antaudu heti halujeni ja innostukseni vietäväksi.
——————————–
Lomalla on aina aikaa ihmettelemiseen ja olemiseen. Aikaa todelliseen sen hetkiseen tilanteeseen pysähtymiseen ja asioiden realisoimiseen. Missä mä olen, mitä mä haluan ja miksi toimin kuten toimin. Usein vasta lomalla ja pidemmillä vapailla sitä tajuaakin, miten on paahtanut tiettyjä asioita eteenpäin hakien hyväksyntää ja olalle taputuksia itseltään, mutta siinä sivussa myös muilta. Kun hyppää hetkeksi pois oravanpyörästä ja kykenee tarkastelemaan omaa toimintaansa edes hetken ulkopuolisen silmin saattaa tajuta, että joo, ehkä joskus olisi ihan hyvä hidastaa tahtia.
Mikä siinä onkin, että siinä omassa arjessa on aina niin tavattoman suuri tarve päästä eteenpäin ja tehdä asioita asian perään Miksi koko ajan ajautuu haluamaan asioita, innostuu ja niiden myötä löytää itsensä tilanteesta, jossa haluaa aina vaan enemmän. Vai oonko mä oikeesti ainoa jolle näin käy? Oon nyt tässä hetkessä ollessani tajunnut, että mä haluan ja odotan itseltäni aivan liikoja omassa arjessani. On hirveästi asioita joista innostun ja tartun niihin lähes tulkoon siltä istumalta. Jos jokin asia juolahtaa mieleeni pitäisi se olla toteuttamassa heti.
Innostus on sinällään hyvä piirre, mutta jos annan sen ottaa itsestäni liian suuren vallan ja heittäydyn täysin innostukseni vietäväksi löydän itseni herkästi toteuttamasta kymmentä eri asiaa samaan aikaan. Joskus myös asioita, jotka eivät pidemmän päälle ajatellen edes olisi niin kannattavia tai tarpeellisia omaa jaksamistani ja elämääni ajatellen. Innostukseni meinaa toisinaan polttaa minut loppuun. Tähän mennessä olen onneksi osannut vielä kriittisen pisteen tullen stopata, mutta mietin tässä miten olisi mukava saada asia paremmin hallintaan ja taottua itselleen päähän sen, että nyt on ihan hyvä ja joskus voisi olla myös hyvä tyytyä hetkeksi siihen mitä on ja ihan vain fiilistellä. Fiilistellä sitä, että ei ole kiire tai mikään pakko tehdä asioita.
Mutta sehän haluamisen ja innostuksen keskellä yksi ongelma onkin, nimittäin se tekee hetkellisesti sokeaksi.
Innostuminen on toisinaan hyvin kuluttavaa. Ja kun samaan aikaan jokin osa itsestä syöttää ajatuksiin sitä tarvetta ja halua voi sellaiset asiat olla haastavaa vain ohittaa ja antaa olla. Ainakin itselleni on. Sitten jossain vaiheessa huomaan, että mulla ei olekaan kunnolla aikaa tehdä niitä asioita mistä eniten nautin ja saan sitä energiaa. Sen sijaan vaikuttaa siltä, että suuntaan huomiotani asioihin joita haluaisin ja kun yhden asian saavutan olen haluamassa taas jotain muuta, uutta ja vielä enemmän. Alkaa vaikuttaa siltä, että ei tuo haluamisen ketju koskaan katkea ihan itsestään ja aina vain haluamalla uusia asioita mahdollisimman äkkiä ja aloittaessani niiden toteutuksen ajan itseni turhaan liian ahtaalle ja koen silti itseni ja tekemiseni riittämättömiksi.
Olen nyt yrittänyt takoa itselleni päähän sitä faktaa, mikä arjen pyörteessä, suorittamisyhteiskunnan keskellä ja innostuksen myötä usein saattaa unohtua: on todellakin ok olla suorittamatta ja haluamatta enemmän. On todellakin ok olla tyytyväinen ja myöntää, että oikeastaan se oma arki sisältää jo ne tärkeimmät asiat elämän kannalta. Miksi siis turhaan kuluttaa itseään loppuun ja lisätä riittämättömyyden tunnetta haluamalla ja yrittämällä aina vain enemmän ja enemmän. On oikeasti todella ok tyytyä siihen mitä on. Huomaan nyt tätäkin kirjoittaessani, että tuon tyytyä sanan kirjoittaminen herättää mussa sellaisia negatiivisia viboja. Joku osa sisälläni ajattelee, että miksi tyytyä kun voi saavuttaa enemmän jos vain on valmis tekemään töitä ja näkemään vaivaa. Pudistan päätäni. Nimenomaan tuo osa minusta pitäisi saada hetkeksi hiljenemään, koska tuo osa on juuri se, mikä ei anna mun nauttia vaan on aina haluamassa enemmän. Tajuan, että tuolle osalle itsestäni mikään ei oikeasti tule riittämään. Se on kuin piru olkapäällä käskemässä suorittamaan, tekemään ja tarttumaan asioihin. Haluaa saada minusta enemmän irti, mikä sinällään on hyvä juttu, mutta kun se aina vaan saa haluamaan enemmän ja enemmän ei se enää anna lupaa tyytyä ja ottaakin minusta ylivallan sitoen suorittamiseen ja korostaen riittämättömyyttä. Silloin se ei enää olekaan hyvä ja elämässä eteenpäin vievä voima, vaan kuluttava ja voimia syövä.
Tyytyminen ei ole pelkuruutta, sanon itselleni. Tyytyminen on hyväksyntää ja lupa nauttia. Tyytyminen on sitä, ettei koko ajan tarvitse olla puskemassa itseään eteenpäin. Kun onnistuu syrjäyttämään haluamisen hyväksynnällä on huomattavasti kevyempi olla. Innostus on hyvästä, mutta ei jokaiseen ideaan tarvitse tarttua. On ok haluta asiota, mutta pitäisi muistaa myös tyytyä ja hyväksyä. Ei saisi muuttua liian sokeaksi sille, mikä jo on elämässä hyvää ja kaunista.
